Lapset ja elintärkeät perheet

Luin Päivi Sappisen koskettavaa kertomusta vanhemmuudesta blogissaan Nakit ja mutsi. Hän kuvailee kolmen lapsen äitinä, kuinka hän ylihuolehti monista asioista, kuten syömisistä, nukkumisista, vaatteista ja lastenohjelmien katsomisesta. Äitinä hän halusi osata, jaksaa ja pystyä itse, vaikka hän olisi etenkin kolmannen vauvan syntymän jälkeen kaivannut kipeästi apua. Päivi ajatteli, että hänen pitää jaksaa suorittaa, koska hän oli itse nämä lapset tähän maailmaan saattanut. Naisen ylpeydellä eteenpäin, vaikka sattui ja väsytti. Hän kertoo, kuinka hän ei uskaltanut, kehdannut tai osannut hakea apua. Perheessä puoliso auttoi niin paljon, kun pystyi pitkien työpäivien ohella. Päivi odotti vain, että joku olisi huomannut, kuinka paljon hän itseltään äitinä vaati ja kuinka uupunut hän todellisuudessa oli.  Päivi kysyy tekstissä itseltään, että kenen hän kuvitteli tulevan auttamaan? Hän oli varma, että jos hetkeksikin ote herpaantuisi, lapset menisivät pilalle. Blogissaan Päivi Sappinen avaa arvokkaalla tavalla sitä raadollisuutta ja todellisuutta, mikä on usealle vanhemmalle tänä päivänä yhtä tuttua kuin hänelle. Elää tavallaan jonkun toisen unelmaa oman todellisuuden sijasta.

Haluaisin itse ammattilaisena kertoa vanhemmille lohdun sanoja siitä, kuinka tärkeää olisi vain antautua nykyhetkeen nauttimaan elämän meille tarjoamista tapahtumista, kohtaamisista ja aistimuksista ilman liiallista huolenkantoa mistään. Riittävän hyvä vuorovaikutussuhde lapsen ja vanhemman välillä kantaa todella pitkälle.  Elämä ei ole talon rakentamista tai projekti, jota me loputtomasti hallitsemme, ainakaan ajattelematta, eikä meidän tarvitsekaan hallita. Elämän tulisi olla yhtä aikaa ja sopivassa suhteessa vakavaa ja kepeää. Kun ilo häviää, olemme vakavan edessä. Pysyvät ihmissuhteet ja tavallinen lapsiperheen arki, jossa toistuvissa ja tutuissa rutiineissa huolehditaan perustarpeista, osoitetaan rakkautta, hyväksyntää ja asetetaan turvallisia rajoja, on varsin oivallinen perusta hyvälle kasvulle ja kehitykselle. Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että, jos lapsen tavallisiin perustarpeisiin vastataan, muotoutuu lapsen mieleen myönteinen tunne ja kokemus siitä, että hän on turvassa ja rakastettu. Lapselle muotoutuu sisäinen kokemus siitä, että maailmaan ja muihin ihmisiin voi luottaa. Tämä on tärkeää.

Vastaavasti kielteiset kokemukset voivat synnyttää toisenlaisia ketjuja ja kytkentöjä lapsen mielessä. Tällöin voidaan puhua vaikeista, toistuvista laiminlyönneistä, hylkäämisistä tai suoranaisesta pahoinpitelystä varhaisvuosina. Turvallisuuden tunteen ja turvattomuuden tunteen taustalla on merkityksellisiä asioita. Turvallisuus rakentuu yleensä hyvin pienistä, tavallisista asioista ja vastaavasti turvattomuuden tunteen kehittymiseen tarvitaan melkoisen vakavia asioita.

Se mitä pieni lapsi raskausaikana sekä ensimmäisinä elinvuosinaan kokee, rakentaa ja muokkaa häntä erityisellä tavalla. Kehityspsykologian näkökulmasta varhaisvuosien kehityksellä, oppimisella ja kokemuksilla on valtavan suuri merkitys lapsen aivojen ja mielen rakentumiselle. Kehitys jatkuu hitaampana kolmen ikävuoden jälkeen, mutta edelleen vahvana läpi koko lapsuuden. Suuresta painoarvostaan huolimatta varhaisvuosien kokemusten ei tarvitse leimata lapsen loppuikää. Lohdullista on, että asioiden tiedostaminen ja työstäminen, kehittyminen ja kasvu, ovat mahdollista lapselle ja nuorelle, läpi elämän. Vaikka ensimmäisissä ihmissuhteissa lapsi oppii, minkälainen hän on, minkälaisia muut ihmiset ovat, miten hänen läheisensä kohtelevat häntä ja miten hän itse vaikuttaa heihin, on myöhemmillä ihmissuhteilla myös vaikutusta ja on sanottu, että yksikin turvallinen ihminen tai malliesimerkki lapsen elämässä auttaa häntä pärjäämään. Myös myöhemmät ystävyyssuhteet ovat tärkeitä. Kuitenkin riittävän hyvä vuorovaikutussuhde lapsen ja vanhempien välillä on nykytiedon valossa erityisen tärkeää ja sitä yhteiskunnassa tulisi tukea kaikella tavalla. Se ei sisällä erityisiä taikatemppuja.

Ilmiönä on sekä varhaista puuttumista, että varhaista tukea. On eri asia puuttua varhain, kuin antaa varhaista tukea. Puuttuminen on yleensä radikaalimpaa ja terveydenhuoltolähtöistä. Varhaisen tuen toive lähtee yleisimmin vanhemman tai perheen omasta tarpeesta tai tuntemuksesta tai kokemuksesta. Miten tuen tarpeeseen vastataan, onkin sitten kysymys erikseen. Kohtaako terveydenhuollon ja perheen yhteys toisensa? Kumpi ottaa ensiaskeleen? Yksi pienikin virheilmaisu tai ele voi viedä yhteyden heidän väliltään ja asiakas vetäytyy.

Maailma muuttuu ympärillämme. Vaikka perusasiat säilyykin, tulee muistaa, että me koemme hyvin yksilöllisesti tämän elämän. Jos me terveydenhuollon ammattilaiset vieraannumme ihmisten arjesta, olemme pahasti hukassa. Olettamukset tai ennakkoluulot ovat yhtä pahasta. Nyt tämä ”hukka” kerää satoaan meidän suomessamme. Tiedän, että tämä ammattilaisten vieraantuminen käy salakavalasti ja samaan hengenvetoon väitän, että ennaltaehkäisevä työote voi viedä kosketuksen ihmisten todelliseen arkeen. Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Kehottaisin kysymään, kuuntelemaan, ymmärtämään ja hyväksymään. Miten kuuntelemista sitten voidaan mitata. Ei riitä, että kysyy, vaan pitää myös kuunnella. Ei riitä, että kuuntelee, vaan pitää myös kuulla. Ei riitä, että kuulee, vaan pitää myös ymmärtää. Ei riitä, että ymmärtää, vaan pitää myös hyväksyä ja tiedostaa todellisuus. Ei riitä, että hyväksyy, vaan pitää tietää miten voi tarvittaessa auttaa ja mistä avun oikeasti saa. Ei riitä, että tietää miten voi tarvittaessa auttaa, tarvitaan toimiva palvelujärjestelmä, joka vastaa nopeasti perheen tarpeeseen. Ennen tätä voi tehdä asiakaskyselyn ja toistaa vertailevan kyselyn myöhemmin. Kuulostaa yksinkertaiselta. Miksi sitten olemme tässä tilanteessa?

Kokemusta lasten, nuorten ja perheiden varhaisen tuen palveluista kuvataan tällä hetkellä riittämättöminä ja toimimattomina. Palveluja kehitetään koko ajan, mutta on ollut yllättävää havaita tilanteita, jossa vastarinta käytännön toimikentillä on ollut käsin kosketeltavaa. On kyse omien toimintatapojen muutoksesta, jonka tarvetta ei aina ymmärretä tai sitä tarvetta ei asiakkaiden todellisesta tarpeesta huolimatta haluta tai ei osata nähdä. On raskasta lähteä muuttamaan omasta mielestä toimivaa toimintamallia, joka on saanut olla rauhassa vuosikymmeniä. Kaikki kunnat läheskään, eivät ole suhtautuneet erilaisiin lapsiperheiden tai koulu- ja opiskelijaterveydenhuollon resurssitarpeisiin, palvelurakenteen muutostarpeisiin ja nopean aikavälin kehittämistarpeisiin ilman vastarintaa. Toimimattomuudessa on kyse pitkälti rahasta, riittävästä resursoinnista ja valvonnan pettämisestä. Surullisinta on ollut havaita, että muutosvastarinta lähtee hyvin usein esimiestehtävissä olevien asenteellisuudesta ja epäilyistä muutoksen tarpeellisuuteen. Henkilöstö, joka tekee työtä lähellä asiakkaita, näkevät helpommin tarpeen ja kehittämismyönteisyyttä löytyy ymmärryksen kautta. Aikaa kuluu hukkaan ja perheet odottavat apua. Myös kuntapäättäjiltä ja valtiovallalta odotetaan paljon ja nopeampia ratkaisuja.

Kaikille lapsille ei jaeta samoja elämän kortteja ja joillakin lapsilla turvalliseksi koettu arki ei sellaisenaan toteudu. Teoria ei aina kohtaa toivottavalla tavalla käytäntöä ja tähän tarvitaan perheiden varhaista tukea yhä enenevissä määrin. On totuus, että liian suuri joukko lapsia ja nuoria voi tässä maassa huonosti.  Lasten ja nuorten mielenterveyteen liittyviä ongelmia on kuvattu huolestuttavilla tilastoilla ja vaikeuksilla päästä hoitoon, terapioihin jonotetaan ja jo 12-vuotiaat viiltelevät itseään ja yhä pienemmillä lapsilla on kuoleman toiveita.

Suomessa lapsiperheköyhyys on kasvanut ja sillä on huolestuttava vaikutus lapseen kehityspsykologian näkökulmasta. Lapsiperheköyhyys syrjäyttää, eriarvoistaa ja aiheuttaa häpeää. Yli 100 000 lasta Suomessa elää köyhissä perheissä. Lapsiperheköyhyys lisää lasten syrjäytymistä ja eriarvoisuutta. Sen lisäksi, että sillä on vaikutusta lapseen, on sillä vaikutusta vanhempien tai vanhemman jaksamiseen. Köyhyydessä ei ole kyse vain rahasta. Erittäin vaikeisiin lapsiperheiden elämäntilanteisiin liittyy talousongelmien lisäksi usein myös mielenterveys- ja muita terveysongelmia, päihdeongelmia, työllisyysongelmia, vanhemmuuden tuen puutetta, joka voi johtaa siihen, että lastensuojelua tarvitaan. Elämä kaventuu kun rahaa ei ole ja elämän perusta pettää. Vanhempi voi ajatella, että voinko mennä muiden vanhempien kanssa kahville kahvilaan tai voinko kutsua meille ketään kylään. Köyhyyttä pidetään häpeällisenä, vaikka todellisuudessa se on koskettanut hyvin monia meistä jossain elämän vaiheessa. Lapset vertailevat tavaroitaan, maailma on kulutuskeskeistä, jopa lasten älykkyyttä voidaan arvioida sen mukaan, millaisia tavaroita tai vaatteita tai harrastuksia hänellä on. Vanhemmat eivät itsekään helpota sitä niiltä osin, että lastenjuhlien syntymäpäivien lahjat alkavat muistuttaa joululahjoja hintaluokaltaan.

Tämän päivän vanhemmilta vaaditaan hyvin paljon ja erilaisia asioita, mitä joskus omassa lapsuudessani tuntui vaadittavan. Jos ei saa riittävää vanhemmuuden tukea, saattaa joutua harhateille vanhemmuudessa. Vanhemmuudesta voi tulla suorittamista ja raskasta. Huolestuttavaa on se, että raskaan vanhemmuuden kokemus ei koske pelkästään vanhempia, vaan ilmiöön liittyvät erottamattomasti lapset. Vanhemmuudesta ei saisi piirtyä uhkaavaa, kurjaa kuvaa sen vuoksi, että se modernisoidaan ylihankalaksi. Tärkeintä olisi vain ihan tavalliset asiat, kuten juttelu, ravinto ja puhtaus, kuulumiset, komentaminen rajojen kautta, halaaminen  ja leikki.

Yksi ilmiön seuraus on vanhempien uupuminen riippumatta taloudellisesta tilanteesta tai sosiaalisesta taustasta. Perhe, jolla kaikki näyttäisi ulkoisten puitteiden osalta olevan kunnossa, saattaa perheessä vanhempi kokea voimakasta masennusta ja riittämättömyyden tunnetta. Tässäkin kohtaa yhteiskuntamme varhaisen tuen ja tuen piiriin ohjautumisen tulisi olla inhimillistä, sujuvaa ja kunnossa. Tämä vaatii paitsi toimivia palveluita myös ammattilaisilta uudenlaisia kohtaamisen metodeja ja itsensä haastamista. Olemassa oleva neuvolajärjestelmäkin vaatii uudenlaista tarkastelua. Nykynäkymien mukaan kaikki ei tunnu olevan kunnossa. Terveydenhuolto ajautuu helposti rutiinien taakse. Riippumatta sosiaalisesta taustasta, apua tarvitaan monissa perheissä yhä enenevissä määrin vanhemmuuteen ja siihen liittyviin asioihin; talouteen, parisuhteeseen, arjen hallintaan ja siihen ymmärrykseen, että lapsiperheen arki on ilo ja lahja jo sellaisenaan. Lapsi kehittyy kyllä, kun hänellä on hyvä olla, siitä ei tarvitse olla huolissaan.

Useimmat tutkimukset osoittavat, että valtaosalla lapsiperheistä menee hyvin ja lohdullista on, että suurin osa meidän lapsista ja nuoristamme voivat hyvin, eli noin 75%:lla on vakaa ja turvallinen elämä. Tällöin perheissä pohditaan useimmiten perheen ja työn yhteensovittamista, harrastuskuskaamista tai parisuhteiden kestävyyskysymyksiä. Sitten on perheitä, joille kasautuu aivan kaikkia niitä sellaisia asioita, joista me hyväosaiset ajattelemme, että voi, kunpa me voisimme auttaa. Sitten on niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät enää kykene hyötymään meidän yhteiskunnan tarjoamista palveluista. Vaikka meillä on tarjolla kaikkea mahdollista, niin heidän elämänsä voi olla niin turvatonta ja niukkaa ja heidän omat voimavaransa niin vähissä, että he eivät yksinkertaisesti kykene käyttämään sitä palveluvalikkoa mitä me yhteiskuntana heille tarjoamme.

Niin kauan kuin meillä Suomessa on kodin ulkopuolelle sijoitettuna 20 000 lasta niin me voimme ajatella, että me emme ole onnistuneet, mutta toisaalta tämä määrä on sellainen määrä, että sen asian ratkaiseminen on täysin mahdollista yhteisen tahtotilan voimin. Suurin huoli tällä hetkellä on se, että meillä on 60 000 syrjäytynyttä nuorta yhteiskunnassa. Tilanne on hieman kuitenkin parantunut, koska vuosi sitten syrjäytyneistä nuoria oli 68 000. Toisaalta, kun me mietimme kymmenen vuotta taaksepäin, oli syrjäytyneitä nuoria 50 000. Olemassa oleva luku kertoo siitä, että meillä on vakavia rakenteellisia ongelmia siellä varhaisessa vaiheessa sekä myöhemmässä korjaavassa vaiheessa.

On tärkeää vahvistaa varhaista havaitsemista ja tukemista resursoimalla rajusti alkupään ennaltaehkäisevään työhön, lisätä tukea vanhemmuuteen, kouluttaa henkilöstöä perheiden kohtaamiseen, tukea varhaiskasvatusta ja koulunkäyntiä, uudistaa perhevapaita, vahvistaa huonompiosaisten sosiaaliturvaa ja luoda yhteiskunta, joka arvostaa kaikkia lapsia ja kaikenlaisia perheitä ja tukee syntyvyyttä. Meidän olisi hyvä kehittää yhteisöllistä vanhemmuutta, jossa kasvatuksellinen ote koskee kaikkia aikuisia riippumatta ajasta tai paikasta siten, että jokaista lasta autetaan, vaikka hän ei olisi oma. Lisäksi yhteiskunnassa tulee sujuvoittaa hedelmöityshoitoihin pääsyä. Suomessa lapsiluku ei läheskään vastaa lapsitoiveita. Raskaudet ovat komplisoituneempia esimerkiksi synnyttäjien keski-iän nousun myötä ja myös raskausdiabetes on noussut merkittävästi. Lapsiystävällisen Suomen rakentaminen on tärkeää ja täysin mahdollista.

Psykologian asiantuntijat ”huutavat” apua ja tukea turvatakseen kaikille lapsille samanarvoiset lähtökohdat elämälle. Konkreettisia tekoja perhemyönteisyyden lisäämiseksi yhteiskunnassamme tarvitaan tässä ja nyt ja tulevaisuudessa kipeästi ja nopeasti. Lasten ja nuorten eteen on tehtävä kaikkensa tässä yhteiskunnassa ja tämä tarkoittaa vanhemmuuden tukemista joka alueella. Lapset ovat meille lahja ja tulevaisuus. Tämä on yhteisestä tahdosta kiinni riippumatta kunnasta, päättäjistä, toimialueesta, puolueesta, yksiköstä tai ihmisestä.

Tytti

Kansanedustajaehdokas
Rakkaudesta vauvoihin, leikki-ikäisiin, nuoriin ja perheisiin.
Hoitotyön ja laadukkaan johtamisen puolesta.